I have learnt my lesson well. The truth is out there I can tell.
Don't look back and don't succumb to their lies and goodbyes.
Live your life without regret. Don't be someone who they forget.
When you're lost reach out for me. And you'll see she's not far.
Northern Star.

Melanie C - Northern Star

maanantai 26. helmikuuta 2018

Tilan tekoa

I never get too old with Moomins! Muumien kanssa on kiva nukkua!
Savossa on sellainen ilmaisu kuin "ruppeen nyt tilan tekkoon". En vieläkään täysin ymmärrä sen merkitystä, sillä se tarkoittaa juuri ennen nukkumaanmenoa pedin laittamista kuntoon. Itsehän toki raotan vain peittoa ja kömmin sisään. Pitäisikö siihen kuulua vielä jokin muu rituaali? Kertokaa ihmeessä pohojalaistaustaiselle.

Tilaa olen tehnyt itselleni viimeisen vuoden aikana myös ihan konkreettisesti. Olisin halunnut kertoa kaikesta kokemastani ja suoranaisista mullistuksista jo aikaisemmin, mutta keskeneräisenä ja vielä kovin haavoittuvana se tuntui vaikealta. Nyt olen valmis jakamaan kokemukseni ja toivon, että näistä kirjoituksista voisi olla myös muille apua

Pieni, suuri kirja
Kuten todettua, urheilu-urani ja elämäni junnasi monta vuotta paikallaan, koska aivokapasiteettini tilttasi. Tila loppui. Ei elämäni kurjaa ole ollut. Nautin kyllä kaikesta tekemästäni ja asioista ympärilläni, mutta samojen asioiden toistaminen edistymättä ja etenemättä mihinkään ajoi minut risteykseen. Oli pakko valita uusi suunta.

"Kotiasiat kunnossa ja elämä on aika hienoa!"
Olen siisti ihminen ja kovin järjestelmällinen. Sanoisin, että oli lottovoitto lukea Marie Kondon kirja Siivouksen elämänmullistava taika. Innostuin valtavasti, kun pääsin järjestelemään asuntoani. Se todellakin antoi alkusysäyksen kaikelle. Ikään kuin kaivattu potku takamukselle!

Korostan, että tavaroiden loniminen ja loputon järjesteleminen on intohimoni. Siksi siihen varmaan niin hyvilläni ja vähän ykskaks tartuinkin. Mainittakoon, että olisin mielelläni ammatiltani järjestelijä. No joo, mutta omasta asunnosta oli lähdettävä liikkeelle. Alkutilanne oli se, että säilytystilat olivat vähissä. Yritin epätoivoisesti keksiä uusia hienoja keinoja ja ratkaisuja ahtauteen.

Kirjan ohjeita noudattamalla aloitin projektin. KonMari kehottaa aloittamaan helpoimmasta ja isoimmasta kokonaisuudesta, joten vaatehuone oli ykköskohteeni (kerron yksityiskohtaisemmin myöhemmin). Purin koko sisällön makuuhuoneeseeni ja osin olohuoneeseen. Tavaramäärä järkytti. Ajattelin, etten selviä tästä ikinä. Se oli vasta parin neliön kokoinen koppi!

Uskollinen "Allu" oli mukana myös tällä käänteentekevällä luontoretkellä.
Vähitellen menetelmä alkoi hahmottua ja innostuin prosessin edetessä vain lisää. Olin yhtäkkiä täynnä intoa ja varmuutta, mikä oli outo ja uusi tunne. Pitkästä aikaa koin saavani jotakin aikaiseksi ja tein jotakin itselleni merkittävää. Heräsin eloon keskellä syksyistä lokakuuta!

Yksinkertaisuudessaan luovuin siis vanhasta ja annoin tilaa uudelle. Ihan noin helposti se ei kuitenkaan mennyt. Tavaroiden läpikäyminen tarkasti ja yksityiskohtaisesti toi mieleen ison nipun muistoja. Niiden kohtaaminen oli vaikeaa ja ajoittain jopa ahdistavaa. Irtipäästäminen toi kuitenkin tilalle vapauden. Henkinen ja fyysinen taakka keveni merkittävästi. Aikaa tuohon meni ja osittain projekti on edelleen kesken. Nyt on kuitenkin hyvä olla. Se on pääasia.

Syksyllä 2016 koin Tornionjoen varrella jonkinlaisen herätyksen. Seisoin vastarannalla katselemassa naapurimaahan. Miksen minäkin voisi ylittää omia rajojani? Näin unelmani, mutta haaste oli melkoinen. Päätin yrittää. Ei kai täältä kukaan kuivin jaloin selviä - oma silta täytyy rakentaa itse.

As I told, I got bored for my life. Everything was day after a day just a same. I haven't felt miserable. Happy, normal life. But still, I was missing something. My closets and brains were full of stuff. I needed to make a change and arrange some space for myself. I have heard about KonMari-method and I wanted to give it a chance. That was a jackpot for me! I love cleaning and even more sorting stuff. I could do that as a job. I'm crazy about placing things where they belong. Although I am a tidy and well-organized person, there was no more space for my stuff. I just tried to invent new solutions for everything and it was a waste of time. That reflected also physically and mentally.

I started the project as the book recommended. Firstly my clothes room. It was so full that it was hard to even step in. I spread all the stuff on my sleeping room and partly to the living room. Ouch. The clothes room size is only a few square meter, so how on earth all have fitted in? I was shocked. I thought I could ever make this through. Slowly I got the idea and I really got excited about fixing room for myself. And suddenly I was full of energy and very self-confident. I have missed that feeling and after a long time, it felt more than great. I blossomed in the middle of fall!

Simply I just threw away things I don't need or I dislike. What I got back were space and the freedom. Well, I wasn't that easy. The hardest part was to face the past. It's unbelievable how different kind of articles wakes up memories and how difficult it is sometimes just to let go. The process took a lot of time and it's still partly going on. But now I feel free, relieved and lighter and that's the most important thing.

torstai 22. helmikuuta 2018

Uusi alku, uusi mahdollisuus

Oma huoneentaulu.
Ihminen on varsin erikoinen kapistus. Sitä tulee kerättyä päivien ja vuosien aikana kaikennäköistä; henkistä ja konkreettista pääomaa. Minun mielen päällä on pyörinyt viime viikkoina paljon asioita, liikaakin. Olen joutunut puntaroimaan valintojani sekä arvojani.

Olo on ollut kuin teini-ikäisenä tienristeyksessä. Mitä olen tehnyt oikein ja mitä väärin? Mitä minä tulevaisuudelta haluan? Millaiseksi ihmiseksi haluan kasvaa? Mitä minä arvostan? Liuta kysymyksiä, joihin en välttämättä saa vastauksia.

Näitä asioita olen pohdiskellut ahkerasti jo pidempään, mutta tuulen heilutellessa ja pakkasen purressa ne nousivat nyt uudelleen ja vahvempana pintaan. Oikeastaan kaikki lähti liikkeelle siitä, että olin polkenut urheilu-urallani ja elämässäni ylipäätään monta vuotta paikallaan saamatta mitään konkreettista, uutta ja järkevää aikaiseksi. Ihmetystä herätti kysymys: miksi?

Sen ymmärsin, että olin tullut tien päähän. En enää halunnut jatkaa valitsemaani polkua. Pääni oli niin täynnä roinaa, samoin kaikki kaappini, että tila oli yksinkertaisesti käytetty kaikkialta loppuun (aiempi blogi-viittaus täällä). Menneestä luopuminen oli edellytys uudelle, joten tein paluun juurilleni. Palasin pisteeseen, josta aikanaan lähdin liikkeelle.
Kevätvarpaat. Kiitos Marjuska! <3

Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen käynyt läpi pitkän ja raskaan tien. Päästin irti, annoin anteeksi, hyvästelin tarpeettoman, ja nyt olen sovussa sen ja itseni kanssa. Helpottavaa ja vapauttavaa, mutta ajoittain rankkaa. En kutsuisi tätä identiteettikriisiksi, vaan pikemminkin tutustumismatkaksi itseeni. Prosessi on kesken, enkä oleta sen päättyvänkään.

Voi olla, että juuri nuoruusvuosieni innoittama tuli pitkästä aikaa mieleen Apulannan Plastik-levy. Sitä tuli luukutettua vuosituhannen vaihteessa ihan antaumuksella. Ilokseni se kuuluu edelleen stereoistani ihka aidolta cd-levyltä. Digimusiiki ei ole vienyt minua vielä mennessään. Rakastan levykokoelmaani! Musiikki on aina ollut lähellä sydäntäni. Lyriikat merkitsevät minulle paljon, ja tuo levy on itselleni valtavan tärkeä. Lievitti teinivuosien kasvukipujen tuomaa tuskaa. Toimii vieläkin.

Summa summarum. Sain haluamani uuden alun ja uuden mahdollisuuden niin elämälleni kuin urheilu-urallenikin, ja siitä olen valtavan kiitollinen. Tulevissa teksteissäni aion valottaa matkaani - ehkä joku muukin saa siten henkistä ja fyysistä tilaa itselleen. Minä juhlistan uutta alkua kukkakimpulla ja lakatuilla varpaankynsillä. Tuntuu hyvältä olla taas oma itsensä.

Niin kirjoitin liikaa eilen taas
Kirjoitin sulle uudestaan
Pitäisi muistaa uskaltaa
Pitäisi muistaa yrittää
Raha kai aina ratkaisee
Odotus viimein palkitsee
Lajinsa parhaat selviytyy
Kun maailma toisin järjestyy
Tie pelastaa
Tie pelastaa jos uskaltaa
Tie pelastaa jos vaihtaa suuntaa Maanantai taas saapuu aivan liian aikaisin kai
On liian helppoo olla onnellinen
Minä tiedän kyllä sen
Minä tiedän kyllä sen miltä tuntuu

Apulanta - Maanantai

Jokaisella polkunsa.
The human is a collector. There's much you get and have during the lifetime. Both concrete stuff but mental as well. I've been at the crossroads in the past weeks. I've been thinking a lot, maybe too much. I have questioned my choices and values. What I've done wrong or right? What do I want for the future? What kind of a person I want to be and become? What I do appreciate? A slew of questions without any answers. Actually, all this begone one and a half year ago. I was wondering why things don't proceed as I wanted. I was stepping still with my sports but in my life too. I just wasn't been able to do anything special. Why?

The only thing I realized, was that this can't go any further. I was at the end of the road. My head was full of memories and my closets too. The capacity just faced its limits (link to an earlier post here). By relinquishing was a requirement for something new. So, I started over. I won't call this an identity crisis, it is more like getting a better knowledge about myself. It felt harsh but relieving to let go. This process is still going on and I am not expecting it to become to an end. On upcoming texts, I will tell what I've come through. I'm very thankful for this new beginning and about another chance. Feels good to be me again. And I will celebrate this achievement with a bouquet and nail-polished toes.

PS. This song is very important for me. Spice Girls and especially "Sporty Spice" Melanie C has been a huge idol for me. And she still is.



So I found a reason to stay alive,
Try a little harder, see the other side.
Talking to myself -
Too many sleepless nights,
Trying to find a meaning to this stupid life.
I don't want your sympathy,

Sometimes I don't know who to be.
...
Tärkeät. <3
So I found a reason
To let it go
Tell you that I'm smiling

But I still need to grow.
...
The first time to really feel alive
The first time to break the chain
The first time to walk away from pain

Hey, what ya looking for?
No one has the answer - we just want more
Hey, who's gonna make it back?
This could be the first day of your life.
Hey what ya looking for?
No one has the answer they just want more...

Hey, who's gonna shine a light?

This could be the first day of my life...

Melanie C - First Day Of My Life

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Onni, epäonni ja olympialaiset

Talvipukuinen räkättirastas on kaunis ilmestys.
Olen vahvasti tunteilla elävä ihminen. Aistin ympäristöäni ja sen vaikutuksia hyvin herkillä tuntosarvilla. Tapahtumista, joista joku selviää olan kohautuksella, saattaa aiheuttaa minulle sisäisen myllerryksen. Ehkä juuri tästä johtuen olen viime aikoina pohtinut paljon onnen ja epäonnen välistä eroa. Kaikki tunteet tuntuvat kulminoituvan lopulta noiden kahden väliin.

Olla onnensa kukkuloilla - voiko tuossa hetkessä enää tyytyväisemmäksi tulla? Epäonnen soturi puhuu puolestaan omaa karua kieltään; taistelija, joka kaatui saappaat jalassa. Kaikki hyvä tuo onnen tunteen. Ikävät asiat ovat usein epäonnistumisen tai epäonnen tuomaa mielipahaa. Miksi ihmiselle onni on niin tärkeää?

Taviokuurna on kuin satukirjasta.
Onko ikkunaan törmännyt lintu ollut epäonninen ja kuka sen luonnossa määrittää? Jos lintu selviää tapaturmasta, onko se ollutkin onnekas? Jos kuolema kuitenkin korjaa potin, onko se lintua ravinnokseen tarvitsevan eläimen onnenpäivä? Onko onnea ja epäonnea ylipäätään olemassa?

Tämänvuotinen talviurheilun kohokohta, olympialaiset, ovat käsillä. Moni mielii mitaleille, mutta harva niihin yltää. Päästäkseen kolmen joukkoon tarvittaneen hieman myös onnea. Joku voi hyötyä hyvästä tuuliraosta niin mäkihypyssä kuin ampumahiihdossa. Joku on toista onnekkaampi suksivalinnassa tai voitelussa. Yksi epäonninen luistimenpotku sen sijaan voi johtaa jäätaiturin kaatumiseen ja mitalin karkaamiseen.

Onko tuurista kiinni, että säilyy arvokisarupeaman ajan terveenä? Onko epäonnea vai huolimattomuutta, jos lihas- ja nivelkivut eivät normaalisti hellitä? Vai onko kenties sittenkin onnekas, ettei mikään paikka ole totaalisesti hajonnut?

Tilhien hempeää helinää voisin kuunnella päiväkaudet.
Luonnossa olympialaiset ovat arkipäivää. Kovaa karsintaa käydään etenkin näinä ankarina talvikuukausina joka hetki. Ei ole varaa epäonnistua tai henki lähtee. Vahvin ja onnekkain selviää seuraavalle kierrokselle, huomiseen. Mitaleita ei jaeta, mutta voittajia on kyllä useita. Talven selkäkin alkaa olla hiljalleen taittunut. Valoisuus voittaa, kunnes syksyllä taas osat kääntyvät.

Ehkei onnella ole mitään tekemistä luonnon kiertokulun kanssa. Me vain ajattelemme niin. Toisen epäonni on toisen onni. Molempia tarvitaan täydentämään toisiaan.

Onnea matkaan! Lycka till! Good luck!


Hyvän mielen laulaja, ti-ti-tyy!
I am a very sensitive person. The environment has a huge impact on me. Maybe that's the reason why I have thought a lot a difference between luck and misfortune. All the feelings seem to end finally between those two. If a bird flies to a window, was it just bad luck? If it stays alive was it lucky? And if it doesn't was somebody else lucky for a free food? Who really defines those in nature?

Olympic games will begin soon. A lot of medals will be given away as a price of a hard work. But only a few will earn them. Sometimes you might be lucky when all the conditions are behind you. Sometimes you might do a small mistake and that can crash your dream for pieces. But you know what. The Olympics are going every day in nature. The qualification is hard, especially with these fierce winter months. There's no chance to fail if you want to stay alive. The strongest and the luckiest will be in the next round, and its name is tomorrow. No medals but many winners. So, is it all about luck or bad luck? Maybe that's what we think. Natures circulation just goes on. What can I say, good luck?


lauantai 3. helmikuuta 2018

Sanat puntarissa

Tämä katto ei painu lumen painosta.
Luin jokunen päivä sitten Savon Sanomista uutispätkän, jossa avioeron jälkimainingeissa ollut rouva tuohtui asianajajansa kommentista. Avioeroprosessi keskeytyi, johon itäsuomalainen lakimies tuumasi: "Taasko sitä viihdytään saman peiton alla?" Kantelu lähti viivana ylemmille tahoille.

Olen itsekin melko herkkähipiäinen. Varsinkin ennen imin kaikki negatiiviset kommentit itseeni kuin paraskin sieni. Nykyään pyrin suodattamaan mahdollisimman paljon. Kovaa kuorta yritän oikealla tavalla kasvattaa.

Hrrrr. Pakkasen riemuja.
Silti ärsyynnyn joistakin jutuista turhan helposti. Yksi niskavilloja nostattavista asioista on ikä. Viimeisen viikon aikana olen kuullut kolmeen otteeseen, että ikäni takia minulla ei ole enää kilpaurheilijana mahdollisuuksia. En ala vuodattaa enkä aio provosoitua. Toteanpahan vain, että kiitos kysymästä, en tunne itseäni ollenkaan vanhaksi. Olen hyvässä kunnossa ja palaudun paremmin kuin kaksikymppisenä, vaikka harjoituskuorma jäytää ajoittain kehossa ja kyynärpääni on edelleen kipeä. Piste.

Näitä on tullut jälleen muutama ripustettua.
Jokainen meistä kohtaa arjessaan varmasti monia tuohtumuksen aiheita. Nykymaailmassa vain tuntuu, että täytyy todella puntaroida ja varoa sanomisiaan. Monet harmittomiksi tarkoitetut asiat ja kommentit käsitetään jopa tahallaan väärin. Myönnän, että näin on osittain myös ikäkysymykseni kohdalla.

On oikeastaan hassua, että kun stand up -koomikko tekee itsestään pilaa, hän saa yleisön nauramaan ja samaistumaan. Mutta jos viesti kohdennetaan suoraan johonkuhun, siitä ottaa itseensä.
Siiveniskuja hangella.




Sanotaan, että sanat painavat. En varmasti ole ainoa, joka on tuntenut itsensä loukatuksi. Näitä säilän sivalluksia on tullut kannettua mukana ja pohdittua liiaksikin asti. Voi olla, että yleistän, mutta naisille se on jopa tyypillistä. "Mitä se nyt tollakin tarkoitti?" Miksi sanoilla ylipäätään on niin paljon painoarvoa?

Vastaanottajan reaktio riippuu varmasti myös tilanteesta ja itsetunnosta. Sitä paitsi on eri asia loukata tarkoituksellisesti. Itse yritän ajatella niin, että lähtökohtaisesti omassa lähipiirissäni olevat ihmiset eivät halua minulle pahaa. Nykyään olen jopa hyvilläni, mikäli tekemisissäni tai käytöksessäni nähdään parannettavaa. Eihän sellaisesta kannata suuttua, jos toinen haluaa aidosti minulle hyvää.

Puhuminen ja kirjoittaminen on mahtavaa - mikä keino ilmaista itseään! Kunnioitetaan ja ollaan kiitollisia sananvapaudesta ja kannetaan siitä myös vastuu. Annetaan painoarvo vain tarpeelliselle ja tärkeälle. Mihinkään ei kannata jäädä liiaksi kiinni. Ne ovat kuitenkin vain sanoja.




I've been told three times during the past week that I am too old to be an athlete. That irritates me a lot. I don't feel old, I'm in a good shape and I will recover better than ten years ago, even if I do have pain in my muscles because of hard training and my elbow is still unwell, thank you for asking. Earlier every negative comment got me feel sad. Now I don't care that much.

You know, nowadays you need to be careful what you are saying. Sometimes you get things wrong, sometimes you do it purposely. I guess I'm not the only one who has got hurt by the words. Why does it matter so much? I try to think that not everyone wants bad for me. What if you could turn things upside down - what if they are right and hopes only good things to happen? It's only how we react. They are just words.