Karaistunut

Siinä se on: tuhannes koskikara!

Karavaani on todella kulkenut ja koiratkin haukkuneet. Minun ja valmentajani koskikaravankkurit pysähtyivät tälle keväälle, ehkä viimeisen kerran. Ympyrä sulkeutui; otimme lukua paikalla, josta kaikki sai alkunsa. Pielavedellä. "Eiköhän tuo yhdelle miehelle riitä."

Menopelit

En arvannut, minkälaiseen seikkailuun pääsinkään talvella 2013-2014 mukaan. Kuvittelin, että minulla on hyvä peruskunto ja että jaksaisin myrrätä päivästä toiseen. Jokivarsia tarpoessani tuli monta kertaa sohvaa ikävä. Sain täystyrmäyksen, useasti. Luonto koulutti minua. Tiesin, että jos vain jaksan roikkua valmentajani perässä, minusta tulee vielä joku päivä vahva ja kovakuntoinen. Kolme talvea siihen meni.

Nälkää, väsymystä ja pakkasta uhmaten tuli koskikarojen perässä kuljettua. Pääsin kokemaan sitä samaa, mikä luonnossa on talvella arkipäivää. Enhän minä tiedä mitään lujilla olemisesta, vieläkään. Minä pääsen kaupan kautta saunaan lämmittelemään. Suorastaan epäreilua. Omat arkiset asiat tuntuivat päivän myryämisen jälkeen melko vähäpätöiseltä. Niille tuli uusi merkitys: suhteellisuudentaju.

Laitettiin karoille pönttöjä. Onkohan suomalainen malli...

Koskikarareissut tarjosivat myös kauniita ja jylhiä maisemia. Upeita koskia, pieniä puroja. Majavan insinööritaitoja, leikkisiä saukkoja, karhunpesä, suden jäljet... Livahtipa kerran auton edestä ahmakin, ja kettu! Pääsin sellaisiin paikkoihin, joihin ei ihan noin vain tulisi lähdettyä. Välillä sai hiihtää viisi kilometriä erämaajoelle, välillä nolotti rymytä vilkkaalla ihmisväylällä sillan alla.

Vaikka palkinnoksi ei aina tullutkaan rengastusta, nosti "vesipapin" kutkuttavan ihana laulu joka kerta hymyn huulille. Mikäli palasimme purolta tyhjin käsin, oli strategia jo valmiina ja sen nimi oli huominen. Kilometrejä kertyi niin autolla, suksilla, lumikengillä kuin saappaillakin. Kartoitimme jokia aina Kainuun korvesta Leppävirran leveyksille, Valtimon vaaroilta Viitasaaren vesistöille. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

...vai norjalainen malli enemmän karojen mieleen?

Vain saukko puuttuu

Iso urakka on nyt valmis. Valmentajani sai täyteen käsittämättömät tuhat koskikararengastusta! Minulla on ollut ilo ja kunnia olla mukana niistä kolmensadan kanssa. Upea tasalukema sekin. Olen kehittynyt tuona aikana valtavasti. Taidot ja tiedot ovat aivan eri luokkaa lähtötasoon verraten. Ja se tärkein, nyt minulla on järkkymätön peruskunto. Minä olen enemmän kuin kiitollisuuden velkaa koskikaroille. On minun vuoroni tehdä jotakin merkityksellistä heidän hyväkseen.


We did it! I am so proud of my coach and I can shake hands with myself too. My coach has ringed now over one thousand Dippers (Cinclus cinclus). Feels unreal. I have had an honour to met three hundred of them. Quite good number too. Funny to think, that it takes one Dipper per every day over three years. Nothing comes for free, but it was definitely worth it.

I've thought that I have a good base to start training. The reality was something else and I found it while running behind Dippers. I felt hunger, tiredness and cold. Everything what is normal in every single day in winter in the nature. I know nothing what's hard. How easy it is to get back home and go to warm sauna after a dinner. Unfair!

Those trips has made me strong. Now I'm unstoppable. I can go from hour to hour and day to day without complaining and giving up. It took three winter periods. I'm more than thankful for Dippers and my coach. Now it's my turn to give them something good and meaningful back.

Tällä polulla oli hyvä olla. Muistijäljet jääköön jälkeen.

Kevät ja minä

Kevät on voimaannuttavaa aikaa. Lisääntynyt valon määrä tekee ainakin minut toimeliaammaksi ja eloisammaksi talven jäljiltä. Luonto tuoksuu ja herättää eloon. On aika uuden. Uutta on myös tämä blogi. Aion kirjoitella asioista, joita kohtaan luonnossa. Mielelläni jaan myös kokemuksiani hyvästä ruoasta ja musiikista, urheilua unohtamatta. Tervetuloa mukaan!

Kevätilta kauneimmillaan

Koskikara (Cinclus cinclus)

Minun mittarilla kevät alkoi virallisesti kolme päivää sitten. Merkkejä vaihtuvasta vuodenajasta on toki ollut jo pitempään, mutta sunnuntai oli viimeinen päivä, joilloin näin näillä leveysasteilla koskikaroja (Cinclus cinclus). Maanantaina ne olivat lentäneet jo Kajaania ja Sotkamoakin pohjoisemmaksi. Toki yksittäisiä menijöitä voi vielä tavata, mutta pääosin karat ovat lähteneet takaisin kohti pesimäseutujaan, Lappiin. Ikävä tulee näitä täällä talvehtivia "vesipappeja". Kahdeksan kuukautta on pitkä aika odottaa jälleennäkemistä. Onneksi etelästä valuu toisia muuttolintuja seuraksi. Yhtä pitkään olen niitäkin odotellut.



 

Jäällä mönkii karvamato

 
Luonto on siitä jännä juttu, että se ei odottele. Minä odotan ja etenkin minua odotetaan (olen lähes aina viimetipassa tai yleensä harmikseni hieman myöhässä). Aurinko nousee kyllä aina ajallaan, se ei vitkuttele. Joka vuosi tulee myös kevät, ennemmin tai myöhemmin.

Vänkä juttu

Vaikka elänkin hetkessä, on silti mukava odottaa tulevaa. Vuodenaikojen vaihtuminen on kaunista katseltavaa. Ja jos ne pesemättömät ikkunat ahdistavat auringonvalossa, on järkevämpää lähteä luontoon kuin katsella sitä ruudun läpi. Satoi tai paistoi. Antaa tuulen pyyhkiä talven pölyt. Tuoksut ja valot ovat nyt raikkaimmillaan.

"Täällä on bileet, kaikki sileeks!", tuumasivat jänikset

Nyt on myös minun peruskuntoni luotu tulevaksi kesäksi, kiitos koskikarojen. On aika vaihtaa harjoituksia toisenlaisiksi. Lihakset tuntuvat jähmeiltä ja kieltämättä on hieman jyrätty olo. Se on tosin tarkoituskin. Alkaa juokseminenkin vähitellen helpottua, kun en enää hangessa myrrää. Mukava aloittaa jotakin uutta, mutta kuitenkin jotain niin tuttua. Kesään on vielä mukavasti aikaa.

Vakiovarustus

Kun homma ei maistu puulta

Kevääseen liittyy monta tuttua lauluakin. Yksi niistä on tässä jo jonkin aikaa soinut päässäni ja se on Tommi Läntisen Kevät ja minä. "On pimeys ohi. Taas kuljetaan valoon päin. Kevät ja minä - mikä pari! Valon lapset käsikkäin." Tähän on minun helppo yhtyä. Ja kyllä minä ne ikkunatkin pesen, sitten joskus.

Sotkamon korvessa on vielä vähän lunta

Spring. I love all the smells and lights in this time of the year. Everything feels so fresh and new. This blog is new too. I will write about things I meet in nature. I will also write about food and music I like, without forgetting athletics. I hope you will enjoy!

In my calender spring starts immediately when the Dippers (Cinclus cinclus) will move back to north. They spend winter in all around Finland, but they will build a nest in Lapland. I will miss them. I have to wait approximately eight months to see them again. Luckily other migrants will arrive soon. I have missed them too. Nature never waits, all will happen in time. I'm the one who will be waited, because I'm always late. What comes to athletics, I have build a strong base for coming years. I need to thank Dippers for that. I have skied and run in a deep snow to catch them (my coach is a bird ringer). They keep us fit. I won't get tired in a minute or two. I can move now all around the clock. That was our goal in winter. Now it's time to change program and start to run again. It's spring now, so let's enjoy it and feel it!

Auringonlasku karareissun jälkeen Sonkajärvellä