Ikä painaa - mieltäni

Sinitiaisen poikanen opettelemassa omilleen.

Olen kirjoittanut ikääntymisestä ennenkin, ja mietin, kannattaako vastaavia tekstejä enää julkaista. En voi sille mitään, että iän nostaminen aika ajoin esille saa ihokarvani pystyyn. Ei siinä mitään, että laskemme vuosia. Se, mitä minä inhoan on se, että ikä näyttää määrittelevän asemani yhteiskunnassa sekä fyysisen suorituskykyni.

Mistä tämä kaikki taas kumpusi esille? Siitä, että jokin aika sitten sain jälleen onnitteluja. Ei niissä mitään pahaa ole, kiitos vaan. Toivotan minäkin tavan vuoksi onnea tutuilleni. Olen iloinen, että olen syntynyt ja että olen saanut elää näinkin pitkään. Juhlahetkeni oli 31 vuotta sitten. Miksi siis syntymästä edelleen onnitellaan?

Haluaisin olla kuin Liisa Ihmemaassa, jossa vietetään syntymättömyyspäiviä. Tänään on minunkin syntymättömyyspäiväni. Mikä sattuma! :D Heitän minäkin välillä vitsiä iästä. Pientä herjaa nuoremmille tai vanhemmille. Se on silloin tällöin ihan ok.

Mutta myönnettäköön. Kävin läpi pienoisen ikäkriisin. Tuntui pahalta täyttää kolmekymmentä. Siis haloo! Se kynnys oli vain suuri. Mokoma numero luokittelee minua ihmisenä. Pöh. Olen onnellisempi ilman numeroitua ikää. Kerran vuodessa se vain kummittelee olkapäilläni sekä silloin, kun taivastellaan ikääni urheilijana. Muulloin en rehellisyyden nimissä ajattele sitä lainkaan.

Västäräkin poikasenkin on aika opetella itsenäiseksi.

On totta, ettei kukaan meistä enää nuorru eikä mennyttä saa takaisin haikailemallakaan. Mutta miksi pitäisi? Minä lakkasin laskemasta vuosia ja miettimästä omaa vanhenemistani parikymppisenä. En edes muista (vanhuutta varmaan), milloin vietin viimeksi syntymäpäivääni. Kasvun ja ajan nopean kulumisen näkee lapsista. En osaa ajatella, että omat vanhempanikaan ovat ikääntyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Sekin on fakta, että odotetun elinikäodotuksen mukaan minulla on yli kolmannes elämää takana, mutta hei, hyvällä onnella ja terveydellä vielä melkein kaksi kolmasosaa jäljellä!

Minut julistettiin ikälopuksi urheilijaksi jo kuusi vuotta sitten. On ikävä stereotypia, että kolmenkympin jälkeen ei voi enää kehittyä fyysisyyttä vaativissa lajeissa huippu-urheilijaksi, jos ei sitä jo ole. Tänä kesänä oli jo lähellä, etten olisi itsekin alkanut uskoa tuota soopaa. Kai saan käyttää vuoteni haluamallani tavalla ja elää minulle sopivaa arkea. Siihen voi mahtua niin luontoa kuin urheiluakin.

Toivon suuresti, että voin räjäyttää myyttejä ja todistaa mahdottoman mahdolliseksi. Sitä saavutusta voidaan juhlia. Se voi viedä vielä jonkun vuoden, mutta hei. Kuka näitä laskee? Siihen asti: Hyvää syntymättömyyspäivää! Sulle ja mulle. :)

Hellyyttävät telkänpojat vesillä.

Age... I would rather not talk about it. Why does it have to play so big role in our lives? It's okay to congratulate and somebody may like to celebrate. But for me, I just don't get it. I'm glad that I am born and still alive, but my highlight was 31 years ago. It does not matter anymore. Maybe I'm too old because I can't remember when was the last time I had a birthday party. No idea. I haven't count years after my 20's. No need for that. I'm an adult and that's okay.

Why this topic irritates me so much? Because everybody says I'm too old to become a top athlete. I may have had some troubles and injuries, but why they don't give me a try? It was so close this summer that I nearly started to believe in that too. I hope, someday, I can explode all those myths. It might take a year or two. But who's counting? ;)

Haapanapoikue. <3