Karaistunut

Siinä se on: tuhannes koskikara!

Karavaani on todella kulkenut ja koiratkin haukkuneet. Minun ja valmentajani koskikaravankkurit pysähtyivät tälle keväälle, ehkä viimeisen kerran. Ympyrä sulkeutui; otimme lukua paikalla, josta kaikki sai alkunsa. Pielavedellä. "Eiköhän tuo yhdelle miehelle riitä."

Menopelit

En arvannut, minkälaiseen seikkailuun pääsinkään talvella 2013-2014 mukaan. Kuvittelin, että minulla on hyvä peruskunto ja että jaksaisin myrrätä päivästä toiseen. Jokivarsia tarpoessani tuli monta kertaa sohvaa ikävä. Sain täystyrmäyksen, useasti. Luonto koulutti minua. Tiesin, että jos vain jaksan roikkua valmentajani perässä, minusta tulee vielä joku päivä vahva ja kovakuntoinen. Kolme talvea siihen meni.

Nälkää, väsymystä ja pakkasta uhmaten tuli koskikarojen perässä kuljettua. Pääsin kokemaan sitä samaa, mikä luonnossa on talvella arkipäivää. Enhän minä tiedä mitään lujilla olemisesta, vieläkään. Minä pääsen kaupan kautta saunaan lämmittelemään. Suorastaan epäreilua. Omat arkiset asiat tuntuivat päivän myryämisen jälkeen melko vähäpätöiseltä. Niille tuli uusi merkitys: suhteellisuudentaju.

Laitettiin karoille pönttöjä. Onkohan suomalainen malli...

Koskikarareissut tarjosivat myös kauniita ja jylhiä maisemia. Upeita koskia, pieniä puroja. Majavan insinööritaitoja, leikkisiä saukkoja, karhunpesä, suden jäljet... Livahtipa kerran auton edestä ahmakin, ja kettu! Pääsin sellaisiin paikkoihin, joihin ei ihan noin vain tulisi lähdettyä. Välillä sai hiihtää viisi kilometriä erämaajoelle, välillä nolotti rymytä vilkkaalla ihmisväylällä sillan alla.

Vaikka palkinnoksi ei aina tullutkaan rengastusta, nosti "vesipapin" kutkuttavan ihana laulu joka kerta hymyn huulille. Mikäli palasimme purolta tyhjin käsin, oli strategia jo valmiina ja sen nimi oli huominen. Kilometrejä kertyi niin autolla, suksilla, lumikengillä kuin saappaillakin. Kartoitimme jokia aina Kainuun korvesta Leppävirran leveyksille, Valtimon vaaroilta Viitasaaren vesistöille. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.

...vai norjalainen malli enemmän karojen mieleen?

Vain saukko puuttuu

Iso urakka on nyt valmis. Valmentajani sai täyteen käsittämättömät tuhat koskikararengastusta! Minulla on ollut ilo ja kunnia olla mukana niistä kolmensadan kanssa. Upea tasalukema sekin. Olen kehittynyt tuona aikana valtavasti. Taidot ja tiedot ovat aivan eri luokkaa lähtötasoon verraten. Ja se tärkein, nyt minulla on järkkymätön peruskunto. Minä olen enemmän kuin kiitollisuuden velkaa koskikaroille. On minun vuoroni tehdä jotakin merkityksellistä heidän hyväkseen.


We did it! I am so proud of my coach and I can shake hands with myself too. My coach has ringed now over one thousand Dippers (Cinclus cinclus). Feels unreal. I have had an honour to met three hundred of them. Quite good number too. Funny to think, that it takes one Dipper per every day over three years. Nothing comes for free, but it was definitely worth it.

I've thought that I have a good base to start training. The reality was something else and I found it while running behind Dippers. I felt hunger, tiredness and cold. Everything what is normal in every single day in winter in the nature. I know nothing what's hard. How easy it is to get back home and go to warm sauna after a dinner. Unfair!

Those trips has made me strong. Now I'm unstoppable. I can go from hour to hour and day to day without complaining and giving up. It took three winter periods. I'm more than thankful for Dippers and my coach. Now it's my turn to give them something good and meaningful back.

Tällä polulla oli hyvä olla. Muistijäljet jääköön jälkeen.